”Kaikki alkaa kysymyksestä: ”Onko tämä oikein?” Kun ihminen ei esitä tätä kysymystä, hän menettää itsensä. Ihmiskeskeisyys onkin ihmisen estämistä, anti-inhimillisyyttä, hyökkäys paitsi muita eläimiä myös ihmistä vastaan. Edistyksen ja humanismin varjolla toislajisia väkivalloin kohteleva on taantumuksellinen antihumanisti. Jumalan nimessä kanssaelollisiaan sortava puolestaan hajottaa sitä luontoa ja kaikkeutta, josta Jumala koostuu, ja hyökkää siten luojaansa vastaan. Ihmiskeskeisyyden purkaminen taas on inhimilliseksi tulemista, askel kohti kaikkeutta.”
Luin itselleni hyvin epätyypillistä kirjallisuuslajia eli esseetä, johon olennaisesti kuuluu pohdiskelu, lyhytmuotoisuus sekä filosofisten ja yhteiskunnallisten asioiden pohtiminen. Harvemmin olen esseiden pariin päätynyt mutta aiheen kiinnostavuuden vuoksi päätin astua romaanien parista filosofisiin sekä moraalikysymyksiin yhdistettynä kaunokirjallisuuteen.
Elisa Aaltola, tuo Aaltoloiden sisaruksista oma lempisisarus on monelle tuttu. Aaltola on suomalainen filosofi ja eläinaktivisti jonka erikoisalaa ovat eläinten eettiset ja filosofiset kysymykset, ympäristöetiikka sekä normatiivinen moraalipsykologia. Aaltola työskentelee tällä hetkellä Turun yliopistossa eläin- ja ympäristöetiikan dosenttina sekä vanhempana tutkijana mutta on työskennellyt myös Itä-Suomen yliopistossa sekä ulkomaalaisissa yliopistoissa.
Esseitä eläimistä on Aaltolan 12. teos, jossa hyvän esseen merkit täyttyvät. Kirja herättää lukijassa ajatuksia, pohdintaa sekä tunteita, käsittelee aihettaan eri näkökulmista, on pohdiskeleva, perusteleva, johdonmukainen ja erottuva. Mukana on kuitenkin myös omaperäistä kaunokirjallisuutta ja omakohtaisuutta, joka vie lukijaa kirjan läpi tutustuttaen lukijan Aaltolan omaan henkilöhistoriaan, eläinheräämisiin ja palautteeseen, jota hän on kohdannut. Kirjassaan Aaltola kuvaa eläimet johdonmukaisesti yksilöinä, tietoisina ja mielellisinä toislajisina olentoina.
Kirjan yhdeksässä esseessä pureudutaan ajankohtaisiin eläinkysymyksiin ja se ravisteleekin lukijaa lujaa eikä välttämättä niin miellyttävällä tavalla. Esseissä pohditaan ja kerrotaan teorioita siitä, miksi ja miten ihminen oikeuttaa eläimen kärsimyksen. Kirjan viestii selkeästi siitä, että jokaisella eläimellä on oikeus arvokkaaseen elämään sekä toteuttaa lajilleen tyyppillistä lajikäyttäytymistä, oli kyse sitten luonnonvaraisesta tai teollisuuden eläimestä. Kirjassa käsitellään myös käsitteitä lihaparadoksi (eli ihmisen tapaa välittää eläimistä samalla kun itse kuitenkin syö niitä), lajiegoismi (eli ihmisen tapa ajatella itsensä ravintoketjun huipulla) ja antropatia (ihmislajin kultuurillinen ja kollektiivinen taipumus joka muistuttaa yksilötason narsismia). Myöskään ei voida välttyä tositarinoilta siitä miten eläinteollisuuden ja -politiikan rattaat pyörii ja kuinka hankala sitä koneistoa vastaan on taistella.
Vaikka eläinteollisuuden raakuus ja epäinhimillisyys on täysin tuttua itselleni, kirja herätteli myös ajattelemaan luonnossa elävien eläinten kohtelua. Eläinten metsästyksestä tehdään metsästäjien kesken suuri hupi- ja virkistystapahtuma, loukkaantunut eläin lopetetaan auttamisen sijasta, lajeja metsästetään ”kannanhoidollisista syistä”, jotta toista lajia jää enemmän metsästettäväksi eikä sovi unohtaa karhuihin tai susiin koskevaa kohtuutonta vainoa. Lisäksi tieto pyyntirautojen sekä niiden villeistä markkinoista yllätti. Luulin tosissani, että niiden käyttö olisi jo lailla kielletty niiden epäinhimillisyyden takia mutta näin ei ollutkaan!
Lukiessa nousee raivo siitä miten me ihmiset olemme nostaneet itsemme muiden lajien yläpuolelle ja asettaneet itsemme asemaan, joka hallitsee eläinkuntaa epäinhimillisellä ja epäloogisella tavalla. Kirjaa lukiessa pohdinkin, ihmisen suhdetta eläimiin, luontoon ja lihansyöntiin. Meistä on vallan tavanomaista pitää lemmikkejä mutta harva on valmis tappamaan ja syömään niitä koska ne ovat meille rakkaita. Samaan aikaan olemme kuitenkin valmiita metsästämään toisia lajeja tai ostamaan lihapaketin kaupan hyllyltä koska olemme onnistuneet hyvin eriyttämään eläimen ja lihan kahdeksi toisiinsa liittymättömäksi asiaksi. Samaan aikaan toiset eläimet ovat hyödyllisiä ravinnon kannalta kun taas toiset ovat haittaeläimiä sen vuoksi, että ihminen haluaa eroon siitä. Susi, karhu tai supikoira on haittaeläin, koska se voi löytää ihmisen kotipihalle (muuta metsän keskelle ja järkyty kun pihalla liikkuu eläimiä!) ollen näin vaaraksi tai se voi uhata omaa elinkeinoa, joka perustuu eläintenpitoon. Sen sijaan, että näemme eläimen toisena samanarvoisena lajina, ihminen näkee eläimen subjektiivisena asiana, josta on joko haittaa tai hyötyä.
Aaltola tuo myös esiin ihmisen tapaa suhtautua epäloogisesti eläimiin vertaamalla eläinten kohtelua siihen tekisivätkö ihmiset samoin toisilleen. Aaltolalle on perusteltu lihansyönti sillä, että ihminen on ravintoketjun huipulla ja voi näin ollen syödä toisia lajeja. Aaltola pohtii, että voiko kympin oppilas syödä seiskan oppilaan. Ajatus on omasta mielestäni melko verrattavissa siihen, voimmeko syödä itseämme alemmassa sosioekonomisessa asemassa olevia? Entäpä jos ihmisten kohdalla tehtäisiin samoin kuin eläinten? Loukkaantunutta ei auteta vaan lopetetaan. Entäpä jos metsästämme toisiamme ravinnoksi ja kuka tahansa metsässä lenkillä oleva voi päätyä lajitoverinsa lautaselle koska viranomainen on antanut lopetusmääräyksen ”kannanhoidollisista syistä”? Esimerkit kuulostavat absurdeilta mutta voimme tehdä kuitenkin niin jollekin toiselle lajille.
Kirjassa Aaltola on kuvaa eläimet ihmisen kanssa tasavertaisena lajina käyttäen sanaa toislajiset ja puhuen eläimistä muodossa ”hän”. Esseitä eläimistä saakin lukijan kyseenalaistamaan ihmisen ylivertaisuuden ja pohtimaan, onko eläinten kärsimys oikeutettua. Valitettavasti kirja tuskin kuitenkaan tavoittaa niitä, joiden se pitäisi erityisesti lukea.
Kirjan tiedot:
Julkaisuvuosi 2022
Sivumäärä 255 s.
Kustajantaja Into Kustannus Oy
Kannen suunnittelu Laura Noponen & Tiia Javanainen (viimeistely)
ISBN 978-952-351-848-3
Coconut Gastro somessa:
Coconut Gastro 