”Mietin, mitä olen oppinut tämän loman aikana.
Sen että rakkautta on kaikenlaista ja että se ilmenee eri muodoissa.
Että sen voi ansaita, mutta siitä ei voi maksaa.
Että sitä voi antaa, mutta ei koskaan ostaa.
Ja että kun sitä todella on, se pitää otteessaan tiukasti.
Rakkaus.”
Kaipasin keväisen auringon tuomaan viikonloppuun jotain lukemista, josta jäisi hyvä mieli. Ei siis ole ihme, että valitsin kirjastosta lainatun kirjapinon joukosta Lucinda Rileyn Oliivipuun. Rileyn tuotannosta vielä olisi lukematta Keskiyön Ruusu, Enkelipuu, Kuolema sisäoppilaitoksessa sekä Valo ikkunassa jonka jälkeen olen lukenut omien laskelmieni mukaan kaikki Rileyn kirjat. Valitettavasti lisää ei ole enää tulossa, joten nautitaan niistä mitä on.
Entinen balettitansija Helena on perinyt kummisedältään tämän talon Kyprokselta. Paikalliset tuntevat Pandoraksi kutsutun talon ja legendan mukaan siellä ensimmäistä kertaa vierailevat kohtaavat ensirakkautensa. 13 vuotias Alex ei ole kuitenkaan ensirakkauden perässä saapuessaan Kyprokselle kesällä 2006. Alex on päättänyt saada selville kuka hänen isänsä on ja kerääkin nyt rohkeutta esittää äidilleen suuren kysymyksen.
Alexin valmistautuessa esittämään suuren kysymyksensä Helena valmistelee Pandoraa tulevia vieraita varten. Valmistelut kuitenkin keskeytyvät kun hänen ensirakkautensa vuosien takaa ilmestyy paikalle eikä Helena voi enää ohittaa Alexin tai aviomiehensä Williamin kysymyksiä. Pandoran lipas on avattava vaikka se tuhoaisi Helenan ja monen muun elämän.
Oliivipuussa tapahtumat etenevät vuodesta 2006, jolloin Alex oli 13 vuotias vuoteen 2016 saakka joka taas kuvasi Alexia nuorena aikuisena miehenä. Kirja on taas tuttua Rileyn kerrontaa, jossa hypitään eri aikakausien välillä vaikkakin tässä kirjassa on myös kolmas aikajana, joka kuvaa Alexin äidin Helenan tarinaa. Kirjassa kerronta esiintyy myös eri tavoin, toisinaan Alexin päiväkirjamerkintöjen kautta ja toisinaan ulkopuolisen kertojan kautta.
Oliivipuu vie lukijan Kyproksen tunnelmiin, jotka voi kuvitella, nähdä, tuntea, haistaa ja maistaa kirjaa lukiessaan. Rileyn vahvuuksia onkin aina ollut kuvailu, jonka voi nähdä ja aistia joka solulla, eikä tämäkään kirja ollut poikkeus. Riley aloitti kirjan kirjoittamisen kymmenen vuotta ennen sen julkaisua ja inspiraationa toimi hänen oma lomamatkansa Kyprokselle, joten se vielä vahvistanee kuvailun osuvuutta.
Kirjan juoni vaikutti aluksi täysin ennalta arvattavalta ja useamman Rileyn kirjan lukeneena luulin aavistavani lopputuloksen. Lopussa kuitenkin hieman yllätyin kun kirjassa esiintyvät nuoruuden rakkaudet ja nykyisen avioliiton ongelmat eivät johtaneetkaan kuviteltuun lopputulokseen, jossa Helena jättäisi nykyisen aviomiehensä ja aloittaisi nuoruuden rakkauden kanssa uuden täydellisen ja onnellisen elämän Kyproksen saarilla.
Oliivipuu on kuvaus ystävyydestä, rakkaudesta, perheestä ja kasvamisesta. Kirjan edetessä meno oli kuin Etelä-Amerikkalaisessa telenovelassa ja 590 sivun aikana sattuu ja tapahtuu sekä tulee toinen toistaan hurjempia käänteitä joita ei edes osanut odottaa. Helenin ja hänen perheensä kesä Pandorassa on täynnä vaihtuvia vieraita, keskeneräisiä asioita, rakastumisia ja salaisuuksia. Riley onkin onnistunut kirjoittamaan kirjassa henkilöhahmot liukumaan katastrofista toiseen, jotka kasvavat ja kasvavat ollen lopulta ovat niin isoja, ettei lumipalloefektiä voi enää pysäyttää.
Jos siis haikailin kepeää lukemista, sitä todellakin sain vaikka juonenkäänteet meinasivatkin saada välillä pään pyörälle.
Kirjan tiedot:
Alkuperäinen nimi The Olive Tree
Sivumäärä 590 s.
Julkaisuvuosi 2016
Suomenkielinen julkausu 2021
Suomentaja Tuukka Pekkanen
Kustannusyhtiö Bazar Kustannus
ISBN 978-952-376-206-0
Coconut Gastro somessa:
Coconut Gastro 
Tämä tuli luettua jo niin kauan sitten, etten ihan enää muista kaikkea. Hyvä kirja kuitenkin, taattua Lucinda Rileytä. Nimenomaan tuo mainitsemasi kuvailevuus, että tunnet, koet ja näet lukemasi vahvasti, toistuu näissä kirjoissa.
Itselläni on enää Auroran salaisuus ja Keskiyön ruusu lukematta, siihen loppuu sitten näiden lukeminen.
TykkääTykkää
Keskiyön Ruusu oli aivan ihana vaikka paikoitellen vähän surullinen! Auroran Salaisuus taas puolestaan ei oikein itseäni vakuuttanut mutta eräs lukija kommentoikin siitä, että se on Rileyn aikaisempaa tuotantoa joten sitä kun verrataan uudempaan tuotantoon, näkee hyvin kirjailijan kehityskaaren. 🙂
TykkääTykkää